Kriisistä suunnanmuutokseen
Lähdin opiskelemaan pohjoismaista filologiaa
neljänkympin kriisin seurauksena. Olin väsynyt työhöni sairaanhoitajana ja
mietin, mitä vielä voisin oppia ja tehdä. Kielet ovat aina olleet koulussa
lempiaineitani ja lukion jälkeen olisin jopa päässyt opiskelemaan englantia ja
suomea. Silloin kuitenkin ajattelin, että en ehkä kuitenkaan ole tarpeeksi
pilkunviilaaja-tyyppi siihen hommaan. Sairaanhoitajana olin työskennellyt Ruotsissa
ja sitä kautta harjoitellut ruotsin kieltä. Siitä rohkaistuneena uskalsin hakea
yliopistoon. Ehkä halusin myös kokeilla rajojani ja selvittää, olisiko minusta
yliopistotutkinnon suorittajaksi.
 |
| kuva: M.Rantapää |
Ei opettajaksi!
Alusta lähtien minulle oli selvää, että
minusta ei tule opettajaa. Lähes kaikki opiskelukaverini olivat minua ehkä
parikymmentä vuotta nuorempia, mikä ei kyllä yhtään haitannut tahtia.
Samanhenkisiä ihmisiä löytyi ja opiskelu ryhmässä sujui mukavasti. Huvittuneena
seurasin muutamia ujompia tyyppejä, jotka eivät uskaltaneet vapaaehtoisesti
sanoa luennoilla mitään. Tunnistin heistä ehkä itseni samanikäisenä. Toisaalta
hämmästelin opiskelukavereitani, jotka äänsivät ruotsia täydellisesti ja
ihailin niitä, jotka palavasti halusivat opettajaksi.
Kääntäjäksi?
Opintoni etenivät vauhdilla ja kolmantena
vuotena olin graduseminaarissa. Edelleenkään en tiennyt, mitä filosofian
maisterin tutkinnolla teen. Aluksi olin ajatellut, että hakeudun kääntämisen
tehtäviin. Mitä pitemmälle opinnoissani pääsin, sen selvemmäksi kuitenkin tuli,
että se vasta työläs ammatti on ja ehkä leipänsä voisi hankkia helpomminkin.
Kääntäjänä kun voi joutua tekemään toimeksiantoja, jotka ei voisi vähempää
kiinnostaa. Harvemmin sitä kai saa eteensä herkkupaloina mielenkiintoisia
käännöstehtäviä.
Käänteen tekevä kurssi - jos sittenkin opettajaksi?
Viimeiseksi syventävien opintojen valinnaiseksi
opintojaksoksi hakeuduin Praktisk didaktik-kurssille. Näin ilmoituksen sattumalta
ja eräältä vanhemmalta opiskelukaverilta kuulin kurssista vain positiivisia
asioita. Kurssilla pääsisin näkemään millaista nykypäivän lukiossa on, omasta
lukio-opiskelusta kun oli kulunut jo 26 vuotta. Koulu, jossa kurssi suoritettaisiin,
oli viimeisen päälle nykyaikainen koulutusteknologisine vempaimineen koulun
vanhasta ulkokuoresta huolimatta. Lisäksi kurssi vaikutti helpolta tavalta
opiskella ja saada loput tarvittavat opintopisteet: muutama kerta opetuksen
seuraamista lukiossa ja muutama oma opetustunti. Päälle vain kirjallinen työ ja
se olisi siinä.
Kurssilla meitä oli vain viisi opiskelijaa.
Muut olivat tietenkin tähtäämässä ruotsinopettajiksi. Hieman olin näkevinäni
hämmästystä niin muiden opiskelijoiden kuin lukion ohjaavien opettajien
ilmeissä, kun kerroin, että en ole tehnyt pedagogisia opintoja. Se nyt onneksi
ei kuitenkaan ollut pääsyvaatimuksena tälle kurssille. Lukiolta meitä varten
oli kolme ruotsinopettajaa, joten jokainen heistä ohjasi yhtä tai kahta opiskelijaa.
Minun ja toisen opiskelijan opettaja oli yllätyksekseni kotoisin Pellosta, mikä tuntui tosi
mukavalta, kun itse asun naapurikunnassa. Oli hauska kuulla hänen matkastaan
ruotsinopettajaksi. Hän oli lähtenyt kaverinsa seuraksi pääsykokeisiin ja
yllätyksekseen päässyt sisään. Niin kai meitä ohjaa usein ihan jotkin muut
voimat kuin omat elämän- ja urasuunnitelmat.
Aluksi valitsimme sellaiset kurssit, joilla
opettaisimme. Minä sain lukion ruotsin valinnaisen kurssin, joka käsitteli
työelämää. Jes, ajattelin, siinä voin hyödyntää omia kokemuksiani! Ensi alkuun
seurasin muutamaa tuntia ja totuttelin lukion systeemiin. Oppitunti kesti 75
minuuttia, mikä osoittautui sopivaksi tunnin pituudeksi. 45 minuutin tunti
ehtii loppua kesken ja kaksoistunti taas voi olla liian pitkä. Tunnit
vaikuttivat aluksi jotenkin hajanaisilta: kuunneltiin cd:ltä, opiskelijat
tekivät jotain pareittain tai pienissä ryhmissä ja välillä he tekivät
kirjallisia tehtäviä, joita ei kaikkia kuitenkaan tarkistettu yhdessä.
Vastaukset sai käydä tarkistamassa luokan etuosassa vastauskirjasta. Välillä
käsiteltiin jotain kielioppiasiaa ja taas kuunneltiin pätkä jotain cd:ltä.
Missä oli kappaleen ääneen lukeminen ja kotitehtävien tarkastaminen piinaavassa
kierroksessa?! Ehkä enää vain siellä minun muistikuvissani, jotka ei siis
todellakaan ollut kieltentunneilta mitään painajaisia. Lukio-opetus on siis
kehittynyt parempaan suuntaan.
Opetuksen suunnittelu
Omien opetustuntien suunnitelmat aloitin
yleissuunnitelmalla siinä vaiheessa, kun sovittiin millä kurssilla opettaisin.
Minun tehtävänä oli pitää kolme oppituntia yhden viikon aikana. Ensimmäiset
kaksi tuntia oli suht helppo suunnitella, kun niiden aikana oli tarkoitus
käsitellä työelämää ja kirjan aiheeseen liittyvää kappaletta harjoituksineen.
Suunnittelin kertovani omista ammateistani ja suomenruotsin ja riikinruotsin
eroista. Kolmannen oppitunnin suunnittelu oli työläämpää, koska sen pääasiana
oli käsitellä kielioppia. Hain netistä materiaalia ja harjoituksia, joita ei
olisi opiskelijoiden omissa kirjoissa. Näin saisin laajennettua ja
monipuolistettua teeman käsittelyä. Tehtävien asettelussa paperille otin huomioon
ympäristöystävällisyyden eli että paperia ei monistettaessa kuluisi tyhjään,
mutta tehtävät mahtuisi kuitenkin paperille tekemään.
Kokeilua opettajana
Ensimmäinen varsinainen opetustunti sujui ihan
hyvin, vaikka aluksi jännitin ja alku ei mennyt kuten olin ajatellut.
Keskustelua syntyi kesätöistä ja aikataulu piti melkein kutinsa. Opettajalta
sain palautetta, että muuten oli mennyt hyvin, mutta että voisin puhua vähän
kovemmalla äänellä. Ääni voikin olla yksi opettajuuteni kompastuskivi. Mistä
sitä saisi lisää, kun ei ole koskaan tarvinnut sitä oikein kunnolla? Olen
kasvanut kuurojen vanhempien perheessä, jossa huutamisella ei kyllä saavuttanut
mitään. Toisella tunnilla en enää jännittänyt niin paljon ja tunti kului mm.
alleviivaamisen parissa. Mielestäni oli tärkeää näyttää dokumenttikameralla
tekstiä pala kerrallaan ja huolehtia siitä, että verbeihin kiinteästi kuuluvat
prepositiot tuli alleviivattua. Opiskelijoilta keräämässäni palautteessa tätä
kiitettiin, vaikka oma opettaja ei niin toimi. Prepositio-verbit nyt kuitenkin
on meille suomalaisille ihan luonnollisesta syystä vaikeita, joten ehkä niihin
on syytä kiinnittää opetuksessakin huomiota.
Kolmannella tunnilla opetin kielioppiasiaa
ja sattui vähän ihmeellinen juttu. Aloin vissiin jännittää enkä kirjoittanut
taululle, kuten olin suunnitellut. Onneksi näytin dokumenttikameralla
adverbeja ja menin itse luokan takaosaan. Sieltä käsin luin tekstiä ja painotin
tärkeitä asioita. Harjoitusten tekemiseen meni yllättävän paljon aikaa, ehkä
siksi, että adverbit ovat opiskelijoille vaikeita. Palautteessa harjoituksia
kiitettiin. Itse opin sen, että tunti ei välttämättä mene kuin rasvattu, vaikka
sen suunnitteluun olisi käyttänyt viisi tuntia.
Palaute
Opiskelijoilta sain yllättävän hyvää
palautetta. Rauhallisuuttani kiitettiin, vaikka olen saanut siitä joskus
aiemmin negatiivistakin palautetta, kun opiskelijat ovat meinanneet nukahtaa
tunnille. Monipuoliset harjoitukset ja niiden käsittely oli sujunut hyvin.
Lisäksi lukio-opiskelijoihin upposi hyvin käytännön esimerkit työelämästä. En
pitänyt opiskelijoille koetta, mutta saimme harjoituksen vuoksi tarkastaa
heidän kirjoittamansa blogi-tekstit. Niiden arvioiminen oli yllättävän vaikeaa
ja ehkä lempeästä luonteestani johtuen olisin antanut monelle paremman numeron
kuin opiskelukaverini, josta oli siis tulossa ruotsinopettaja ihan oikeasti. Hämmästelimme
yhdessä sitä, että joillakin opiskelijoilla vaikutti virheiden perusteella
olevan lukihäiriö. Surullista, että lukihäiriö voi vielä lukiovaiheessa olla
diagnosoimatta, koska siihen voi saada apua ja sitä kautta opintoihin tukea.
