MINÄ OPPIJANA

Oppijana olen aina ollut ehkä tyypillinen "tunnollinen koulutyttö". Perheen kuopuksena seurasin ihaillen isosisarusteni koulunkäyntiä ja kurkin koulukirjoja heidän selkiensä takaa ilmeisesti kyllästymiseen asti. Halusin niin kovasti heidän kaltaisekseen, että minut laitettiinkin kuusivuotiaana koulukypsyystesteihin. Niissä minut todettiin koulukypsäksi ja aloitin peruskoulun samana syksynä. Enimmäkseen rakastinkin koulunkäyntiä, mutta ehkä sosiaaliset taitoni eivät olleet täysin kypsyneet. Olin arka ja herkkä, joten pahoitin usein mieleni, vaikka ala-asteella oli tutut ja turvalliset opettajat ja pienet luokat. Varsinainen kognitiivinen oppiminen sen sijaan sujui erittäin hyvin ja etenkin kielet olivat lempiaineitani. Luin lapsuudessani jatkuvasti kirjoja, joten ehkä siksi kirjoittaminenkin on aina ollut helppoa.

Olen kasvanut viittomakielisessä perheessä, joten visuaalisuus on ollut minulle aina elinehto. Koulussakin annoin varmasti aktiivisen ja kiinnostuneen kuvan itsestäni, kun tuijotin herkeämättä opettajan kasvoja ja suun liikkeitä, vaikka omassa kuulossani ei ole mitään ongelmaa. Muiden kaltaisteni CODA-ihmisten (kuurojen vanhempien kuuleva lapsi) tavoin katsekontakti ja kasvojen näkeminen on tärkeää, jotta kuulee hyvin ja saa vastapuolen puheesta selvää. Muutenkin olen aina kokenut oppivani paremmin näkemällä kuin kuulemalla.

Oma oppimisnäkemykseni -sivulla olen käsitellyt oppimisnäkemykseni kehittymistä, joten en kertaa sitä tässä. Pitkään olin muutenkin oppijana perinteiden kannalla, joten kaikenlainen teknologinen temppuilu oppimiseen liittyen on minulle vielä verrattain uutta. Sairaanhoitajaksi opiskellessani 1980-luvun puolivälissä käytettiin vielä lankapuhelimia ja tietokoneet olivat vasta tulossa. Tietokoneopetuksessa puhuttiin minulle käsittämätöntä kieltä ja konettakin komennettiin muistaakseni C-komennoilla. Viimeisen vuosikymmenen aikana kehitys on vain kiihtynyt ja nyt omat teini-ikäiset lapseni neuvovat minua, miten saan Whatsappin ja Instagramin asennettua gsm-puhelimeeni tai iPadiini. Nöyrä olen onneksi aina ollut, joten nuoremmilta ihmisiltä oppiminen ei ole minulle mikään ongelma.

Oppijana en koe olevani koskaan valmis. Maailma on täynnä monenmoisia ihmeellisiä asioita, joista minulla ei ole aavistustakaan. Nuorena surkuttelin sitä, että en oikeastaan ole missään erityisen hyvä eikä minulla ollut mitään erityistä kiinnostuksen kohdetta. Harrastuksissakin kokeilin monenlaista, mutta mihinkään ei syttynyt palavaa intohimoa. Ehkä olen tasaisen hyvä tai kohtuullisen hyvä monessa asiassa. ”Mångsysslare” kuvasi yliopiston ruotsinlehtori osaamistani. Ehkä on hyväkin olla avoin monelle asialle ja aina halukas oppimaan uutta.